Hannu Palosuo: Mielikuva ihmisenä olemisesta

Rooma. Marraskuu 1999. RipArte taidemessut Sheratonissa. Sisilialainen Cataniasta kotoisin oleva galleristi Musumeci esittelemässä yleisölle Roomassa asuvan suomalaisen taiteilijan Hannu Palosuon maalauksia. Olin tavannut taiteilijan muutamaa kuukautta aikaisemmin lyhyesti ja olimme sopineet uudesta tapaamisesta seuraavan Rooman matkani yhteydessä; nimi oli siis minulle jo tuttu.

Hotellihuone Roomassa. Seinällä kaksi pientä maalausta, joissa ryhmä lähekkäin asetettuja tuoleja,  joille valo lankeaa kohtisuoraan kuin näyttämölle. Tummansinistä, ruskeaa, mustaa. Maalaukset vangitsevat katseeni välittömästi. Niissä on jotain kovin kiehtovaa, samanaikaisesti salaperäistä ja paljastavaa. Ajatukset ja nostalgiset mielikuvat alkavat virrata niinkuin tapahtuu valokuvia katsellessa.

Kyseessä näyttäisi olevan kuva perhetapahtumasta; kaksi tuolia keskellä ja molempien edessä kolme muuta tuolia. Täydellinen symmetria; tärkeä tilaisuus tai kuva intiimistä kohtaamisesta ja sen heijastuksista. Valo langettaa teatraalisesti jokaiselle tuolille voimakkaan tumman varjon. Sitten luen nimen: “ThePortrait of a Marriage I and II”, Rooma, lokakuu 1999.AVIOLIITON MUOTOKUVA TAI MUOTOKUVA AVIOLIITOSTA. Iloinen tapahtuma, ystävien ja sukulaisten ympäröimä onnellinen pariskunta.

Tästä lähtien olen KOKENUT  Hannu Palosuon maalauSTEN edessä yhä uudelleen saman TUNNISTAMISEN tunteen. Jo kymmenen vuoden ajan olen seurannut Palosuon teoksia ja niissä ilmeneviä ajan, tyylin ja teemojen muutoksia. Ydinolemus on kuitenkin säilynyt ennallaan. Tunne jostakin, mikä ei ole läsnä, ikävä, kaipaus ja nostalgia: muistikuva JA TÄMÄN SAAVUTTAMINEN. Kymmenen vuotta taiteilijan elämässä on pitkä aika. Olen nähnyt Palosuon taiteessa tummien sävyjen vaihtuvan hohtavaan valkoiseen ja kallisarvoisen kullan, hopean ja pronssin kautta taas takaisin tummaan siniseen, melkein sinimustaan, joka on yhdistetty käsittelemättömän kankaan ruskeaan. Nousuja ja laskuja, erehdykset opettavat, tie menestykseen avautuu uusien kokeilujen kautta. Taiteilijan elämässä syklit ovat päättymättömiä. Valmista taiteilijaa ei ole olemassa. Kehittyminen vaatii jatkuvaa harjoitusta, rajojen ylittämistä ja saavutetun päämäärän vakauttamista, haasteita ja kilpailua ETENKIN itsensä kanssa.

Olen havainnut tematiikassa tapahtuneen muutoksen: yksittäiset ja tyhjät tuolit ovat vaihtuneet varjoihin, taloihin, ikkunoihin ja oviin. Sekä aivan viime aikoina puihin ja puunrunkoihin ja niiden  vastakohtana hentoihin kasveihin ja ruohoihin. Keskeinen teema on kuitenkin muuttumaton; jokin joka antaa mahdollisuuden nähdä enemmän ja kauemmas. Kun silmät syttyvät ihastuksesta ja kauneuden nautinto valtaa mielen, silloin sielu alkaa muistaa. Katsoja siirtää maalaukseen jotain omasta elämästään, mikä antaa mahdollisuuden tulkita teosta omien kokemusten ja oman elämäntilanteen mukaan. Katsoja ei näe pelkästään taiteilijan työtä, vaan myös osan itsestään.

Hannu Palosuo antaa tämän mahdollisuuden, koska hän maalaa ainoastaan sitä mikä on hänelle rakasta, esineitä, kohteita ja paikkoja, joissa hän on ollut ja joilla on ollut  erityinen merkitys hänelle TAI hänen elämäänsä kuuluville ihmisille, ystäville ja sukulaisille. Vain sellaista, millä on merkitys. Tämä teoksiin kätkeytyvä katsojan käytettävissä oleva asioiden merkitys paljastaa sen, minkä katsoja haluaa nähdä.

Maalaukset näyttävät elävän dynaamisessa yhteydessä yleisön kanssa - molemmat muuttuvat ja kehittyvät. Voimme lisätä teokseen joka päivä jotain uutta tai viipyä alkutunnelmassa, oman valintamme mukaan. Mutta uusia tulkintoja syntyy kuitenkin jatkuvasti ajan kuluessa.

Vuosi 2000. Palosuo luo maalaussarjan "All the Chairs of my Life". Edelleen sävyltään sininen sarja koostuu viidestätoista maalauksesta, joissa jokaisessa on kuvattu erityyppinen tuoli. Näkökulma on yhä teatraalinen. Tummalla pohjalla sinisävyiset siveltimenvedot, ruudullinen lattia ainoana merkkinä halusta tilan määrittämiseen. Jokainen tuoli on oma yksilönsä, kun taas ryhmä näyttää teatraaliselta seurueelta, johon kuuluu erilaisia yksilöitä. Visuaalinen kokonaisuus saa lähes inhimilliset muodot luoden kuvan viidestätoista erilaisesta persoonasta ja viidestätoista erilaisesta sielusta. Maalatessaan taiteilija on kuvitellut teoksensa ruokailuhuoneen todelliseen tilaan asetettujen tuolien taakse keskelle juhlien ja illallisten aikana tapahtuvaa seurustelua. Aina vähintään yksi tuoli saa aikaan assosiaation ja samaistumisen tunteen katsojassa. Lisäksi ne, joille sisustustyylin historia ei ole tullut tutuksi, saavat oivallisen oppitunnin aiheesta.

Samassa näyttelyssä  "We Leave Behind" ovat tuolien kanssa  ainoat näkemäni Palosuon henkilökuvat, JOISSA HENKILÖT ON NÄHTY EDESTÄ PÄIN, EN FACE. Maalausten aiheet ovat vanhoista perhealbumeista ja niistä välittyy voimakas intimiteetti, mikä on havaittavissa myös sarjassa "All the Chairs of my Life". TÄMÄN JÄLKEEN MAHDOLLISET IHMISHAHMOT ON KUVATTU TAKAAPÄIN TAI PELKKINÄ VARJOINA. Aiemmin tuolit olivat kuin näyttämöllä, johon ylhäältä heijastuva valo loi vähäiset varjot. Yhtäkkiä uuden vuosituhannen myötä varjot pidentyvät. Valon suunnanmuutos saa varjot elämään omaa elämäänsä ja usein valtaamaan maalauksesta suuremman tilan kuin mitä  tuoleilla on. Joissakin kuvissa tuolit ovat alkaneet liikkua rikkoen staattisuuden. Ne kertovat energiasta, joskus hämmennyksestä, pelosta, kaaoksen mahdollisuudesta, häiriöstä tai AINAKIN OMAPÄISYYDESTÄ. Näihin aikoihin taustAKIN ALKOI SAADA entistä suuremman merkityksen, usein kullan, hopean tai pronssin peittämänä. PERINTEISESSÄ ikonitaiteessa pyhät miehet ja naiset on kuvattu KIRKASTUNEINA, tästä maailmasta ikuisuuteen siirtyneinä kullan ja hopeanhohtoista kallisarvoista taustaa vasten. Heitä ei ole kuvattu elävinä olentoina, vaan jo pois SIIRTYNEINÄ SYVIMMÄN autenttisen olemuksensa mukaan. Näissä muotokuvissa inhimillinen muoto säilyy, vaikkakin havaitsemme muita merkityksiä, hyvin kaukana tavallisten kuolevaisten merkityksestä. Tämä on tullut mahdolliseksi yksinkertaistamalla ja  painottamalla keskeistä aihetta, josta kaikki pinnalliset elementit on karsittu pois.

Palosuon taiteessa TUOLI OTTAA PYHIMYKSEN TILAN. Tarkasteltaessa jo aiemmin keskusteltua tuolin symbolia suhteessa ihmisyyteen ja aihetta ajan hitaudesta ja staattisuudesta tämä rinnastus EI EHKÄ OLEKAAN NIIN KAUKAA HAETTU. Ei niin, että itse tuolit olisivat pyhiä, vaan että niissä korostuu tyyneys ja meditatiivinen olemus. Maalaukset houkuttavat heittäytymään, jättämään tietoisen tarkastelun ja vain nauttimaan, ja ehkä myös näkemään enemmän. Värien niukkuus ja pyrkimys yksinkertaiseen selkeyteen ja todellisen ytimeen on olennaista näille maalauksille. Mielestäni jo hyvin rajoitetut värivalinnat ja usein toistuva aihe ovat ilmiselvä osoitus taiteilijan pyrkimyksestä yksinkertaisuuteen ja SEN KAUTTA totuuteen.

TÄMÄ YKSINKERTAISUUS yhdistettynä hitauden tunteeseen ja jopa ajattomuuteen sekä pitkät ja hallitsemattomat varjot saattaisivat olla syynä Italiassa usein esitettyyn tulkintaan, jonka mukaan Palosuon maalaukset olisivat yhdistettävissä tyypilliseen skandinaaviseen ( tai myös venäläiseen) käsitykseen ajan hitaudesta. Italialaisen, EHKÄ oikeinKIN oivalletun, KÄSITYKSEN mukaan meidän leveysasteillamme elämän rytmi on paljon hitaampaa, ellei suorastaan paikallaan olevaa. Italialaiset kriitikot ovat huomanneet, että näköalan erilaisuuden käsittäminen auttaa havaitsemaan sen, mikä on todellista. KAUKAA ON USEIN HELPOMPI NÄHDÄ LÄHELLE.

TUOLIEN varjoista ALKOI HITAASTI kasvaa hahmoja. TYHJÄLLÄ tuolilla  SAATTAA OLLA istuvan henkilön varjo, kenties aiemman omistajan. Sarjassa "Happy Days" on valkoiselle pohjalle maalattuja eriVÄRISIN KANKAIN  PÄÄLLYSTETTYJÄ tuoleja. Varjot ovat sementin harmaita, joskus pohjana on pelkkä kangas. Sarjassa "In Silence Dreams are Hidden" tämä kehitys on kokonaisuudessaan nähtävissä. Palosuo alkaa liikkua rinnakkaisten, eri  keinoin toteutettujen  maailmojen,  melkein käsinkosketeltavaksi maalatun tuoli-objetkin, varjon muiston ja taustan välillä. Tästä eteenpäin taiteilijan työT muuttuVAT monimutkaisemmIksi omistautuen kuitenkin samalla yksinkertaisuuden tutkimiselle. "The Rest of Nothing" sarjassa varjo on maalattu, mutta taustana on pelkkä koskematon kangas. Palosuo leikkii todellisen ja maalaamisen illuusion kanssa, joskin se mitä itseasiassa aina näemme, on vain väriä. Miksi SIIS ei nostettaisi esiin alkuperäistä materiaa yhtenä maalauksen kerrostumana?

Maaliskuu 2007. La Fenice teatterissa Venetsiassa esitetään Schönbergin ooppera Erwartung. Lavasteina loistavat Palosuon maalaukset; tällä kerralla ei kuitenkaan tuoleja, vaan puita, puiden runkoja ja pohjoisia asuintaloja. Palosuon maalauksissa toistuva talo on hänen isovanhempiensa kesähuvila Keski-Suomessa järven rannalla. Kaksikerroksinen puutalo korkeine savupiippuineen. Talo, jossa taiteilija vietti lapsuutensa kesät. Maalauksissa huvila näyttää tyhjältä, melkein hylätyltä lukuunottamatta muutamaa yö-variaatiota, joissa lukuisista ikkunoista heijastuu kutsuva, lämmin valo.

Talot ja puut kuten tuolitkin ovat Palosuolle kuten hänen ystävilleen ja perheelleenkin rakkaat aiheet. Toisin sanoen ne ovat todellisia olemassa olevia tai olleita merkityksellisiä aiheita ja paikkoja.

Palosuon ensimmäisissä maisemakuvissa ei ole silmänkantamattomia lakeuksia eikä avointa taivasta.

Hänen maisemansa on yhtenäiseksi järjestäytynyt, tarkkaan rajattu ja mieluummin hyvin hoidettu kuin luonnontilassa oleva metsä. Tasapainoinen ja rajattu, hyvin teatraalinen kompositio. Huolella järjestetyt puunrungot ja niitä peittävät tiheät lehvästöt saattavat meidät näyttämölle, kulissien läheisyyteen. Sinisen sävyihin ja tummaan siniseen pelkistetyt värit vihjaavat öisiin tapahtumiin. Valkoinen kontrastina antaa ilmavan ja sumuisen, melkein epätodellisen vaikutelman, tai ehkä sen saman tunteen mikä syntyy haalenneita valokuvia katsellessa. Sekoitus salaperäisyyttä ja tuttuutta. Niin kuin metsät jotka tarjoavat pakopaikan ja samalla herättävät pelkoa. Ne vangitsevat katseen eivätkä päästä irti.

Palosuo on jatkanut puuteeman kehittämistä progressiivisen yksinkertaistamisen suuntaan. Vuonna 2007 hän maalasi vaikuttavan diptyykin "Denying One's Destiny", joka koostuu kahdesta suurikokoisesta kankaasta, jotka esittävät paljaita puunrunkoja. Ainoa pieni poikkeama voimakkaista kohtisuorista viivoista ovat pienet oksat. Diptyykin ja triptyykin kautta Palosuo on saanut idean maalaussarjoista, jotka ovat olennaisia hänen teoksilleen. Maalaukset näyttävät saaVAN alkunsa laajemmasta yhteydestä, joka TÄYDENTYY TEOS TEOKSELTA valmiiksi käsitteeksi. Tämä piirre on nähtävissä myös nimien valinnoissa, mikä on epäilemättä taiteilijalle hyvin tärkeää: nimet yhdistävät teokset toisiinsa ja osaksi laajempaa kokonaisuutta.

Kankaan käyttöönotto yhtenä maalauksen kerrostumana on tarkentanut tien suunnan. Yksinkertainen kaksivärisyys sisältää kolme värimahdollisuutta: ruskea (kangas), sinisen sävyt ja kirkas valkoinen. Sama aihe näillä väreillä toteutettuna antaa Palosuolle kolminkertaisen mahdollisuuden laajaan ja värikkääseen ilmaisumuotojen ja tunteiden variaatioiden esittämiseen. Ideaa toistamisesta ja siihen liittyvästä voimasta ei voi olla havaitsematta. Tämä on valaisevasti käsitelty sarjassa "When the Truth Lies" (2006) JOSSA SAMA aihe on tulkittu kolmella eri tavalla. Muutamaa vuotta myöhemmin Palosuo kuitenkin yhdistää erilaisia aiheita sarjoiksi, joilla on yhteinen nimi. Yksi hänen viimeisimmistä töistään, johon hän yhä lisää uusia osia on "My Life was a Burning Illusion" (2008), tällä hetkellä muutamasta tusinasta koostuva sarja maalauksia,  joiden aiheet vaihtelevat täydessä kukoistuksessaan olevista puista alastomiin puunrunkoihin ja hentoihin kasveihin sekä keinuvaan pikkupoikaan. Installaatio jonka näin oli koottu kahdestatoista osasta ja havaitsin loputtomat mahdollisuudet koota ja yhdistää maalauksia oman valinnan mukaan. Toinen merkille pantava asia; kun taiteilija on yhdistänyt eri aiheita, hän ei enää ole voinut yhdistää monia värejä. Nämä kaikki maalaukset asettuvat  sinisävyisinä paljaan kankaan ruskeaa vasten.

Yhdistettyjen aiheiden  muunnelmat samoin kuin ihmishahmon lisääminen herättävät katsojan uteliaisuuden, halun päästä perille kuvan tarinasta. EHKÄ KAIPAAMISEN AIKA, JOKA LOISTI TYHJISTÄ TUOLEISTA, TALOISTA JA PUISTA ALKAA OLLA OHI? Ehkä taiteilija ON VIIMEINKIN VALMIS YHDISTÄMÄÄN kaikki elementit kertoakseen meille koko tarinan?  Uskon kuitenkin, että taiteilija jatkaa herkillä vedoillaan vihjaamista ratkaisuihin siten, että lopullinen tulkinta jää yleisölle, joka tuntee astuvansa sisään maalauksiin. Maalaussarjoillaan taiteilija rakentaa eri kerroksia ja maailmoja käsittävän näyttämön, jolle katsojat voivat nousta ja OTTAA HALTUUNSA HALUAMALLAAN TAVALLA.

VUODEN 2008 alussa ilmestyy aivan uusi elementti vastakohtana voimakkaille puiden rungoille; hennot kasvit ja villit rikkaruohot. Nämä kukkivat kasvit huojuvat hentoine varsineen ja näyttävät olevan tuulen armoilla. Ne ovat varauksettoman kauniita ja romanttisia ja kuitenkin kertovat voimakkaasta tahdosta kohota maasta, selviytyä, kehittyä ja kukoistaa - jopa kohota  puiden tavoin korkealle kohti taivasta. Kaikkein pienimmistä äärimmäisen suuriin; taiteilijan silmät vangitsevat kaiken yhtä innostuneesti.

Kasvit yhdessä sen tosiasian kanssa, että itse aihe on vain maalaamaton osa kangasta, tuovat uuden tietoisuuden. Teosten "Ne me quittes pas - un Requiem" myötä Palosuo ON MUUTTANUT TAPAAMME KATSOA HÄNEN TÖITÄÄN. Jos tarkastelemme ikkunaa, ovat kehykset lähimpänä katsojaa, jonka maailma on taas kerran tyhjä, koskematon kangas. Kehyksistä lankeaa maalatulle pohjalle tumma varjo, todellisen ja tyhjän maailman vastakohtaisuus: katsojaN maailma on illuusio. Näissä maalauksissa todellinen mielenkiinto ei kohdistu itse maalaukseen, vaan sen taakse kätkeytyvään maailmaan, jota yritämme tavoitella. Miten SOPIVAA SE sitteN ONKAAN OLLUT tehdä ikkunasta keskeinen aihe, joka auttaa meitä näkemään yhtä hyvin sen taakse kätkeytyvän maailman kuin jotain minkä tarkoitus on TULLA AVATUKSI JA olla avoin?

Totuus ja kauneus. Kaikkina aikoina taiteilijat ovat etsineet totuutta kauneudesta. Suomessa oli 1800- luvun lopulla taiteilijoita kuten Ellen Thesleff, joka aloitti symbolistina mutta kehittyi puhtaaksi koloristiksi 1900-luvun alussa, tai Hugo Simberg jonka kuvaama maailma fantasioineen voisi YHTÄ HYVIN olla JOPA todempi kuin oma maailmamme. Hän liitti aina IMAGINÄÄRISIIN aiheisiinsa myös todellisia aiheita Venäjän rajan lähellä SIJAINNEESTA kesäpaikastaan. Siten todellisuus ja mielikuvitus kohtasivat hyvin konkreettisella tasolla.

Hannu Palosuota voidaan nyt  verrata muihin aikaisempiin suomalaisiin taiteilijoihin ja jopa yleensäkin suomalaisiin. Suomalainen, joka on ollut onnekas kokemaan lapsuutensa kesät huvilassa saaristossa tai kesämökillä järven rannalla, kantaa näitä muistoja läpi koko elämänsä. Ne ovat  aarrelipas, josta voi ammentaa monenlaisia asioita, muistoja ja tunnelmia. Ehkä lyhyet ja valoisat kesät ja pitkät pimeät talvet saavat meidät pohjoisen ihmiset rakastamaan kesää niin intensiivisesti. Entisaikoina Suomessa laskettiin ikä elettyjen kesien määrissä. Kesällä pääsemme lähemmäksi luontoa - ja luonnossa löydämme parhaiten tasapainomme.

Pia Maria Montonen, taidehistoriotsija, 2008

Suomennos: Leena Meier