Hannu Palosuo — Essee, Berndt Arell (2006)

Uskalluksesta

“Juhlamme on nyt päättynyt. Näyttelijät
olivat kaikki henkiä  ja ovat hälvenneet
jo ilmaan, ilmaan ohueen:
ja niinkuin tämä lumekuvakin
uljaat linnat, pilviin vievät tornit,
ylevät temppelit, myös maapallo suuri
kaikkineen kerran raukeaa
ja harhan lailla jäljettömiin katoaa.
Sama kude meissä kuin unelmissa on,
ja unta vain on lyhyt elämämme.”[1]

Hannu Palosuon uusimpia töitä tarkastellessa syntyy luonnostaan  tunne unelmien kadonneesta maailmasta. Myrsky-näytelmässä Shakespeare antaa Prosperon, Milanon herttuan, lausua ylläolevat sanat kohdassa, jossa hän yrittää kuvata vaikeasti käsitettävää todellisuutta. Samalla tavoin Hannu Palosuo kuvaa todellisuuttaan kuvissaan. Ensivaikutelma  on yleinen tyhjyys. Näissä maalauksissa ei tapahdu mitään. Kertomus, sanoma on olemassa jo ennen kuin kuva on syntynyt tai sen ulkopuolella, myöhemmin. Niin kuin Prospero näkee maailman katoavan, näkee myös Palosuo olemassaolon ohikiitävyyden.  Taiteilija  käsittelee aihetta   “ikuistamalla” tapahtuman, kiinnittämällä sen kankaalle. Se on yksi tapa säilyttää, muistaa ja muotoilla uudelleen jotain, mikä on merkinnyt  paljon. Avain kuvien tulkintaan on  maalausten nimissä. Mikäli ne luetaan kronologisessa järjestyksessä, kuten ehkä aina tulisi tehdä, rakennetaan samanaikaisesti taiteilijan elämäntarinaa.

Hannu Palosuon kuvanrakentaminen on usein täynnä vastakohtaisuuksia. Epäilemättä on kyse hyvin  kauniista maalaamisesta - nämä kuvat ovat esteettisesti puhuttelevia. Palosuon kädessä sivellin istuu hyvin ja se tottelee mestarinsa tahtoa. Erilaiset materiaalikokeilut ja tekniikoiden sekoittaminen  ovat osa taiteilijan sisäistä etsintää ja  todellisuuden tutkimista. Tuoli josta on tullut taiteilijan olennaisin tuntomerkki, ehkä jopa  tavaramerkki, ei siis olekaan “tuoli” vaan pikemminkin symboli, itse taiteilijan metafora. Yksi maalaus (1999) on jopa saanut nimen Omakuva. Jos lähdetään hypoteesista, että tuoli on taitelijan alter ego, oikeammin ehkä taiteilija itse, voidaan kuvia lukea kuin ne olisivat päiväkirjan lehtiä. Tällä tavalla Hannu Palosuon taidetta tulee tarkastella, omaelämäkerrallinen aspekti on läpikulkeva teema ja tuolit vain kannattelevat kertomusta. Kuvissa ei siis ole kyse antiikkituoleista kuten ensi näkemältä vaikuttaisi. Näemme edessämme ohikiitävän  elämän. 

Miehen ikäkaudet

Karkeasti ottaen maalaukset voidaan jakaa kolmeen aiheryhmään: lapsuus, nuoruus ja aikuisuus. Kertomus kulkee katkeamattomana näiden ikäkausien läpi. Koska Palosuo käyttää omaa historiaansa, perhealbumiaan ja omia (lapsuus-) muistojaan, katsoja voi  seurata päiväkirjaa vaikeuksitta.

Viattomalla pikkupojalla, joka katsoo suoraan meitä kohti, on koko elämä edessään. Aurinkoinen, hieno tie odottaa kulkijaa.  Koko maailma on löydettävissä. Maalaukset sarjasta “The discreet charm of the bourgeoisie”, joissa pieni poika varovasti mutta uteliaasti tutkii ympäristöään, esittää juuri tätä. Melkein liidunvalkoinen tausta ja voimakas, dramaattinen varjo vahvistavat vaikutelmaa auringosta, lämmöstä ja kesästä. Sama aihe esiintyy myös vanhemmassa sarjassa “Souriants souvenirs”, mutta siinä tunnelma on aivan toinen. Vaeltava vain pikkuhousuihin pukeutunut poika liikkuu osittain pimeässä, uhkaavassa huoneessa. Puolet kuvasta on mustassa varjossa ja vain ruudullinen lattia osoittaa, että olemme suuressa huoneessa, joka tuntuu jatkuvan loputtomiin. Huovan päällä mahallaan makaava pienempi lapsi katsoo taaksepäin meitä kohti, olkansa yli, mutta on itse kuin matkalla pimeään, pelottavaan huoneeseen. Ehkä aurinkoinen tie ei aina olekaan niin aurinkoinen.

Perhealbumi, oma tai kuviteltu, on saanut olla mallina maalauksille, joiden voidaan tulkita olevan nuoruuden kuvia. Sarjassa vuodelta 2005 “In silence dreams are hidden” näkyy myös taiteilijan uusi ote. Hänen maalauksensa ovat monitasoisia niin että  vaikutus on sekä  todellinen että unenomainen.  Tuolit tässä sarjassa ovat kaikki voimakkaan, melkeinpä korean värisiä ja pysyvät pystyssä selkeästi vasten varjomaailmaa, joka on ikään kuin niiden takana. Ne ovat kuvia tapahtuneista tilanteista, kuvia siitä mitä tuolit ovat nähneet ja kokeneet ja siis tavallaan kantavat mukanaan. Voimme nähdä pienen pojan istuvan ja keinuttavan jalkojaan aivan liian korkeassa tuolissa, ylpeiden nuorten vanhempien nostavan pientä poikaansa tai voimme nähdä mietiskelevän pojan istumassa lattialla tuolinsa edessä. Tarina kehittyy ja kasvaa esiin kuin varjoteatterissa. Väriskaala on lämmin, yleissävy positiivinen. Aikaisemmat versiot tästä teemasta kuten esimerkiksi “We leave behind” vuodelta 1999 pitäytyvät tummassa, melkein synkässä väriskaalassa. Sävyn määräävät vanhat mustavalkoiset valokuvat.

Nuori mies elää  kiihkeämpää elämää. Maalaukset kertovat suurista tunteista, konflikteista, pettymyksistä mutta myös euforisesta onnenhuumasta.  Palosuo itse määrittelee näiden kuvien tulkinnan. Hän kutsuu niitä vuosisadan rakkaustarinaksi (The lovestory of the century, 1998). Tämän tarinan onnellisuus on kirjallisen esikuvansa mukainen. Kuva pitäytyy ruskean sävyssä ja näyttää tyhjän ullakkohuoneen. Ovi on auki ja verho lepattaa avonaisen ikkunan edessä. Huone on tyhjä, hylätty. Rakkaus on paennut tiehensä. Se on oikeastaan merkittävää sille sarjalle kuvia, jotka seuraavat. Liikumme rakkausteeman ympärillä kuin kissa kuuman puuron ympärillä -  aivan selvästi kyse on rakkaudesta, rakastumisesta -  mutta kenen ja missä? Niinkuin Märta Tikkasen kirjassa voidaan aavistaa  kirjailijan ja hänen puolisonsa Henrikin rakkaustarina, niin  voidaan tässäkin aistia samankaltainen teema. Maalausten nimet , “Memory of a lovestory” tai “I confess that I, too, have suffered for love”, antavat ymmärtää mistä kaikessa on kysymys. Tämä on kärsivän ja hylätyn rakkautta. Taiteilija kertoo rakkaudestaan, rakkauden muistoistaan ja kaipauksestaan. Kuten Edith Södergranin runossa

Ikävöin maahan jota ei ole,
sillä kaikkea mikä on, olen väsynyt himoamaan.
Kuu kertoo minulle hopeaisin kirjaimin
maasta jota ei ole.
Maasta, jossa kaikki toiveemme täyttyvät ihmeellisesti,
maasta, jossa kaikki kahleemme kirvoittuvat,
maasta, jossa vilvoitamme raadeltuja otsiamme
kuun kasteessa.
Elämäni oli kuuma harha.
Mutta yhden olen löytänyt ja yhden olen totisesti voittanut –
tien maahan jota ei ole.

 Maassa jota ei ole
kulkee rakastettuni, otsallansa sädehtivä kruunu.
Ken on rakastettuni? Yö on pimeä
ja tähdet vapisevat vastaukseksi.
Ken on rakastettuni? Mikä hänen nimensä?
Taivaat kaartuvat korkeammiksi,
ja ihmislapsi vajoaa äärettömiin usviin
vastausta tietämättä.
Mutta ihmislapsi ei ole mitään muuta kuin varmuus.
Ja se kohottaa kätensä kaikkia taivaita korkeammalle.
Ja vastaus tulee: Minä olen se, jota rakastat
ja aina olet rakastava.[2]

Hannu Palosuon etsinnässä on monia piirteitä tästä runosta, kosketuskohtia sen kauniiseen kieleen ja rytmiin. Samaa ongelmanasettelua, jonka kanssa Södergran painii (“Ken on rakastettuni, mikä hänen nimensä?”) käsittelee myös Palosuo. Maalauksissa hän palaa kerta toisensa jälkeen rakkauteen, ehkä rakkauden motiivi vaihtuu mutta intensiteetistä ei ole epäilystä. Sarjassa “Besides all, I did love him” (1999) taiteilija lainaa sarjakuvapiirtäjän metodia kun hän kertoo tarinaansa. Hyvin organisoitu, suoraviivainen näyttää elämän ruudullinen lattia olevan. Tuolit sitä vastoin esiintyvät juuri niin kuin haluavat. Toisinaan ne voivat asettua suoraan riviin tai säännöllisesti muodostettuun ryhmään vain voidakseen sekoittua. Osa poikkeaa mallista, ei toimi sovittujen sääntöjen mukaisesti. Lopputulos ei voi olla muuta kuin kaaos, kaatuneet tuolit puhuvat puolestaan.

Huoneesta siis vihjataan ruudullisen lattian kautta, seiniä ei näy. Se on näyttämö, jossa olemme, selkeä “huone”. Myöhemmissä maalauksissa tämä lattia häviää, huonemaisuuden voi vain aavistaa. Taiteilija käyttää varjoja tehosteina näissä myöhemmissä maalauksissaan. Voimakkaat ulosvedetyt varjot rakentavat kuvan. Nämä maalaukset sarjasta “I confess” (2001) säteilevät jonkinlaista kosmista yksinäisyyttä, tässä ollaan totaalisen yksin loppumattomassa “huoneessa”, jonka rajoja ei voi edes aavistaa. Suojattomuus tulee melkein käsinkosketeltavaksi.

Uutta materiaalia

Tästä melkein minimalistisesta otteesta - jättää pois kaikki paitsi tuoli - taiteilija ottaa yllättävän askeleen toiseen suuntaan. Häntä kiinnostavat erilaiset materiaalikokeilut ja hän sekoittaa raikkaasti useita tekniikoita. Samanaikaisesti hän saavuttaa jotakin uutta. Kuvat ovat erittäin dramaattisia, ne melkein kirkuvat ja huutavat meille, mutta ne eivät tuo mitään miellyttäviä viestejä. Palosuo käyttää työssään metallipintoja ja hapettamista.  Hän on ilmiselvästi haltioitunut kauniista pinnoista, maan väreistä ja niiden ennalta ennustamattomuudesta. Pigmentti, väri itse, on kaunis, mutta kuva jonka se luo on pelottava. Kuvat saavat pinnan struktuurin ansiosta syvyyttä, jota on vaikea  saada aikaan siveltimellä ja joka näyttää jatkuvan  loputtomiin. Sarja “Childhood playground” (2004) on kertomus kaaoksesta ja hämmennyksestä,  missä mikään ei ole niin kuin pitäisi. Myös näissä kuvissa on kuin kaksi eri maalausta yhdessä ja samassa: realistinen tuoli ja informalistinen, hapetettu maalaus. Näiden kuvien kauneus löytyy niiden materiaaleista, eri metalleista ja valuvista hapetuksista. Tavallaan voi väittää että kaunis on tässä etsittävä käänteisestä: likainen tahrattu metallipinta muuttuu  kauniiksi meidän silmissämme siksi että itse materiaali , pigmentti, on kaunis. Vastaavanlaista materiaalikokeilua harjoittivat useat taiteilijat 1970-luvulla lähinnä New Yorkissa.  Andy Warholin  tunnettu teossarja “Oxidation paintings”  syntyi niin, että hän virtsasi maalauskankaille jotka oli maalattu kuparipohjaisella maalivärillä. Tässä oli tietysti myös itse prosessilla keskeinen merkitys, mutta lopputulos on hämmästyttävän samankaltainen Palosuon maalausten kanssa. Kaikkein viimeisimpien teosten, joissa taiteilija on käyttänyt paksua sementtiä ja öljyväriä, lähtökohtana  ovat kosmiset, tyhjät maalaukset. Rakentaakseen eräänlaisen kolmiulotteisuuden hän maalaa reliefejä paksulla laastilla.  Kuten hapetetuissa maalauksissa, tässäkin  itse materiaali  on kuvan tekemisen tärkeä ainesosa. Kuvien lähtökohtana on ollut perhealbumi, ja tuolit kertovat tarinoitaan varjomuistojen avulla. 

Uusimmissa kuvissaan Hannu Palosuo on jälleen selannut eteenpäin perhealbumiaan, ja ehkä myös jonkun toisen . Kuvat ovat suuria ja viileitä, melkein kylmiä. Hän maalaa perinteellisesti öljyväreillä kankaalle, mutta pitäytyy rajatussa kylmässä sinisen sävyssä. Yhteistä kaikille kuville on, että kuvatut katsovat pois, kuvan ulkopuolelle. Katsojan ja kuvatun välille ei synny minkäänlaista kontaktia, suunta on ulospäin. Kuvat ovat samanaikaisesti  jonkinlaisen kaipauksen kuvia. Ne  ovat surullisia, täynnä kaipausta, kerran löydetyn ja olleen, mutta nyt kadonneen ikävöintiä. Sarja koostuu oikeastaan kahdesta eri osasta ja se on saanut yhteisen nimen “The dream that dears not to tell its name”. Tuoliaiheella on tässä uusi tulkinta, varmasti maalatut huonekalut ovat selkeässä  valon rajaamassa tilassa. Olemme siis myös vastavalossa - Palosuo on kääntänyt valon suuntaa. Onko kyseessä  valo tunnelin päässä, siis toivo positiivisesta ratkaisusta  vai häikäisevä, häiritsevä vastavalo, sitä hän ei kerro.

Suurempi sarja kuvia on otettu valokuva-albumista. Väriskaala näissä maalauksissa on sama; ne ovat sinisiä kuvia. Hento alakuloisuuden ja surun sävy lepää niiden yllä. Ihmiset odottavat, kaipaavat ja toivovat. Toivo on kuvan ulkopuolella, suunta on eteenpäin, sisäänpäin ja voimme vain aavistaa mitä on odotettavissa. Menetetyn rakkauden kaipaus voisi olla tämän uusimman sinisen sarjan keskeinen teema.  Varmaa ja turvallista maalaamista, mikä liikkuu jotain uutta kohti. Sarjan nimi viittaa Oscar Wilden määritelmään homoseksuaalisesta rakkaudesta “The love that dears not to tell  its name”. Ehkä se on se unelma, josta taiteilija uneksii sinisissä maalauksissa.

Berndt Arell • 2006
Suomennos: Leena Meier

[1] William Shakespeare. Kootut Draamat. Paavo Cajanderin suomennoksen (WSOY, 1958, toinen painos) pohjalta

[2] Edit Södergran. Runoja. Suom. Uuno Kailas (WSOY,1916, toinen painos)